Biologiblogi

Tässä sitä taas keikutaan työttömänä, jo toista viikkoa. Työt loppuivatkin jo alkuperäisen nimittämiskirjan mukaisesti 25. päivä, sillä vaikka suullinen sopimus olikin, että teen töitä niin pitkään kun näytteitä riittää, näytteiden määrä arvioitiin väärin. Tai ei näytteiden määrä, vaan kunkin näytteen koko. Yhden näytteen keskimääräinen seulomisaika olikin siis arvioitua lyhyempi, eikä lisätöitä tästä syystä tullutkaan. Sääli sinänsä, koska kyllä minä olisin tuollaisia töitä tehnyt pidempäänkin.

Viime keskiviikkona kävin Työkkärissä ilmoittamassa, että osa-aikainen työsuhteeni oli päättynyt. Tämä olisi tietysti pitänyt tehdä heti työsuhteen päättymisen jälkeen, mutta onnistuin autuaasti unohtamaan koko jutun muutamaksi päiväksi. Onneksi tästä ei kuitenkaan ollut haittaa, koska työ oli osa-aikaista ja työnhakuni oli koko työsuhteen ajan voimassa. Muuten olisi kai tullut sellaisia päiviä, joilta en olisi ollut oikeutettu työmarkkinatukeen. Lisäksi olisi tietty pitänyt olla työtodistus mukana, mutta enhän minä sitä tiennyt, enkä ole moista paperia vielä edes pyytänyt. Pitää hoitaa asia tällä viikolla. Onneksi antoivat Työkkäristä kirjekuoren, jolla voin kopion heille toimittaa, ettei tarvitse vain sen vuoksi käydä keskustassa.

Samalla Työkkäri-käynnillä otin puheeksi ammatinvalintapsykologin juttusilla käymisen, ja minut laitettiin jonoon, kutsu tarkan ajankohdan kanssa tulee myöhemmin. Tunnen olevani melko eksyksissä sen suhteen, mikä loppujen lopuksi on sitä omaa alaani. Vapaita työpaikkoja selaillessani huomioni kiinnittyy koko ajan tietyntyyppisiin hommiin, jotka ovat kaukana biologin töistä. Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että samankaltaiset työpaikat kiinnostivat minua jo kuusi vuotta sitten, eli edellisen kerran työttömänä ollessani, ennen yliopisto-opintojen aloittamista. Tunne siitä, että biologian opiskelu oli ammatillisessa mielessä virhe, alkaa vahvistua.

Tietenkään juuri kukaan muu ei ole kanssani samaa mieltä. Minua on yritetty kosiskella jatko-opiskelijaksi, ei suoranaisesti mihinkään tiettyyn projektiin, vaan yleensäkin vain opintoja jatkamaan. Menee kuulemma hukkaan hyvä pää, jos en jatka opiskelua. Ja olisihan se kieltämättä houkuttelevan helppo ratkaisu, eikä siinä mitään näennäisesti menettäisikään, kun ei joutuisi opintojana lainarahalla rahoittamaan, kuten perustutkintovaiheessa. Saattaisin jopa pystyä apurahoilla lyhentämään sitä reilun 15 tonnin opintolainaani. Jos ainoana vaihtoehtona on työttömyys ja kotona lorviminen, niin järkevämmältä ratkaisulta jatko-opiskelu toki vaikuttaa.

Vaan onko se ainoa vaihtoehto? Kannattaako minun jatkaa opiskeluja vielä 3—5 vuotta, valmistua tohtoriksi ja vasta siinä vaiheessa huomata, että tutkijan elämä ei olekaan minua varten? Sillä tutkijana oleminen ei varsinaisesti ole työntekoa, vaan se on elämäntapa — tai näin minulle väitetään. Ja siltä se kieltämättä tuntuukin, joko sitä on tutkija, tai sitten ei. Luulisi, että tietäisin sen omalla kohdallani jo nyt, ilman jatko-opiskeluja.

En ole lopullisen pysyvästi kieltäytynyt jatko-opiskeluista. Minulla on kuitenkin kaksi ehtoa, joiden tulee täyttyä: 1) Tutkimuskohteeni tulee olla niin kiinnostava, että haluaisin perehtyä siihen vaikka siitä ei maksettaisi. 2) Sen tutkimisesta pitää saada rahaa. Mutta jos en osaa edes sanoa, mitä todella haluaisin tutkia, niin en varmastikaan ole riittävän utelias tutkijaksi? Oikeilla tutkijoilla on jokin selittämätön palo niitä asioita kohtaan, joista he ovat kiinnostuneita.

Onko parempaa olla työtön tohtori kuin työtön maisteri? Kannattaako hypätä akateemisen junan kyydistä tällä vai seuraavalla pysäkillä?

Tiedättekös sellaisen kivan aineen kuin ETAX? Sehän on siis labrassa käytettävää etanolia, tuttavallisesti arkipuheessa "viinaa". Siihen on hyvä säilöä otuksia, joko sellaisenaan, tai laimennettuna.

Aiemmin käsittelin maastonäytteitä, jotka oli pakastettu. Niiden loputtua siirryin sellaisten näytteiden pariin, jotka oli säilötty 80-prosenttiseksi laimennettuu ETAXiin. Näytteet ovat lillineet tässä liemessä noin kuukauden, ja viina on liuottanut niistä jonkin verran erinäisiä aineita. Kun tuollaisen purkin sitten avaa, voi vain olla onnellinen siitä, ettei ole krapulassa töissä. Haju on nimittäin jotain melko äklöä. Pakastenäytteet olivat kivempia, vaikka tönkkösuolatut sammakot ovatkin hieman kivempia kuin puolimädät yksilöt. Niin, ja tänään tuli vastaan yksi sisiliskokin.

ETAXia käytän myös elukoiden säilömiseen. Määritettävät otukset pistetään sentään melko laimeaan eli "vain" 50—70 -prosenttiseen viinaan, mutta jäljelle jäävät "pohjat" säilötään 96-prosenttiseen ETAXiin. Kun noin vahvoilla viinaksilla läträtään toistuvasti, niin pakostikin niistä jonkin verran höyrystyy. Jos tätä ei mistään muusta huomaa, niin siitä, että huulet maistuvat kohtalaisen pahalle, kun niitä nuolaisee — myös useampi tunti labrasta lähtemisen jälkeen.

Ehkä viheliäisin elukka, joka pitfalliin tipahtaa, on muurahainen. Se kun harvoin menee sinne yksin, yleensä on puolet suvusta mukana. Muurahaisten jalkojen rakenne on lisäksi sellainen, että ne takertuvat helposti kiinni toisissan, muodostaen muurahaismöykkyjä. Kun kohdalle sitten osuu muurahaisilla rikastettu pitfall-näyte, ei sen seulominen ole järin mieltä ylentävää puuhaa. Tavallaan se on kyllä helppoa, sillä riittää, että kiinnittää huomiota poikkeamiin, eli kaikkeen, mikä ei näytä muurahaiselta. Mutta tästä johtuen se on myös tylsää. Jostain kumman syystä hyvin paljon muurahaisia sisältävissä näytteissä ei sitten olekaan juuri mitään muuta, ja vielä vähemmän juuri sitä, mitä haetaan, eli koppiksia ja hämppejä.

Viimeinen näyte, jonka tänään kävin läpi, oli juuri tuollainen murkkunäyte. Siinä oli, jos ei nyt ihan miljoonia, niin vähintään tuhansia muurahaisia. En voinut olla ajattelematta sitä kertaa, kun maaeläimistön kenttäkurssilaiset kaivoivat pitfallin keskelle muurahaisten polkua, ja koko kuoppa täyttyi murkuilla. Onneksi minun tehtävänäni ei sentään ole laskea kaikkien kuoppaan tipahtaneiden elukoiden lukumääriä...

Tämänpäiväisten näytteiden ehkä jännin juttu oli se, että metsämyyriä alkoi vihdoin löytyä. Onhan se nyt vähän outoa, että maan yleisintä nisäkäslajia (metsäpäästäisen ohella) ei ole kuopista löytynyt lainkaan, mutta esimerkiksi metsäsopuleita on älyttömästi. Ei niitä metsämyyriä tosin vieläkään paljoa ole tullut vastaan, pelkästään kaksi juveniilia, jotka olivat sen kokoisia, että emo oli varmaan juuri ne luotaan häätänyt. Huomenna pääsen toivottavasti käsiksi ikkunapyydysnäytteisiin, eli pitäisi tulla vähän erilaista lajistoa vastaan, ja mikä tärkeintä, vähemmän sammakoita, nisäkkäitä ja muurahaisia.

Seulomista odottavien näytteiden lukumäärä tarkistettiin eilen, ja lisäksi mietittiin, kuinka nopeasti ne on minun työtahdillani seulottu. Lopputuloksena oli se, että tämä kuukauden puolipäiväinen työmääräys, eli 96 tuntia, ei kyllä riitä alkuunkaan. Sovittiin, että jatkan näissä hommissa niin pitkään kuin näytteitä riittää. Lisää töitä, lisää rahaa, jei!

Fuksien aloitusinfo oli eilen aamulla. Aikaisempina vuosina on ollut tapana käydä vaivihkaa vilkaisemassa, minkä näköistä porukkaa uudet biologit ovat. Tänä vuonna päätimme repäistä, ja menimme ihan kunnolla bongaamaan fukseja. Nelihenkinen porukkamme oli varustautunut maastokamppein, kiikarein, havaintolomakkein ja lajikuvauksin, ja tottakai raportti kirjoitetaan myöhemmin kiltalehti Lehdykkään. Tarkoituksenamme oli myös rengastaa (ilmastointiteipistä ja paperista tehdyillä rannekkeilla, joissa oli tervetulotoivotus ja kehotus palauttaa harhautunut fuksi kiltahuoneelle) uteliaimpia yksilöitä, mutta ilmeisesti olimme turhan pelottavia, koska yksikään fuksi ei uskaltanut meitä lähestyä. Rengastimme yhden pienryhmällisen fukseja sitten myöhemmin samana päivänä, kun eksyivät kiltahuoneelle samaan aikaan kun olimme siellä. Tänään rengastimme toisen pienryhmän, joka oli kiertokäynnillä museolla ja poikkesi ihmettelemässä pitfall-näytteiden antia.

Ensimmäinen työviikko takanapäin. Silmäni alkavat harjaantua ötökkätarjottimen kyttäämiseen sen verran hyvin, että pystyn noukkimaan melkein kaikki kiinnostavat elukat talteen ilman suurennuslasilamppua. Suurennosta käytän edelleen tarjottimen lopputarkastukseen, jotta mitään pientä ei jää huomaamatta. Toivottavasti tämä parantaa työergonomiaani jonkin verran, pari ensimmäistä päivää kökin nimittäin nenä suurennuslasissa kiinni melkoisessa kynäniska-asennossa. Tämä alkoi hyvin nopeasti tuntua hartioissa ja niskassa. Venyttelyä ja taukojumppaa ei kannata unohtaa.

Toinen, missä alan harjaantua, on pinsettien käyttö. Yrittäkääpä itse kylmiltään poimia jokin parin millimetrin pituinen elukka ilman, että litistätte sitä muodottomaksi mössöksi. Lipsahduksia sattuu edelleen jonkin verran, mutta koko ajan vähemmän.

Perjantaihin mennessä sain käytyä läpi kolmannen koentakerran aineistot, ja oli aika siirtyä seulomaan neljännen koennan aineistoja. Kerronpa tässä välissä hieman tarkemmin näytteenottotavasta. Kyse on siis pitfall- eli kuoppapyydysnäytteistä. Pitfall koostuu purkista, joka on kaivettu maahan niin syvälle, että purkin reuna on maanpinnan tasolla. Tämän purkin sisällä on pienempi purkki, jossa on vettä, suolaa (säilöntäaineena) ja tiskiainetta (poistamassa veden pintajännityksen). Kun pyydys koetaan, sisäpurkin sisältö siivilöidään tiheän harsokankaan läpi, ja kankaaseen jääneet elukat otetaan talteen.

Pitfall soveltuu sellaisten selkärangattomien pyydystämiseen, jotka möyrivät maan pinnalla. Valitettavasti pitfall ei ole järin valikoiva pyydys: sinne putoavat kaikki riittävän pienet otukset, selkärangattomuuteen katsomatta. Saaliiksi tulee siis usein myös esimerkiksi pieniä nisäkkäitä ja sammakoita. Joskus nämä selkärankaiset poistetaan näytteestä jo maastossa, joskus ei.

Neljännen koennan näytteitä ei oltu esikäsitelty maastossa millään lailla. Näytteet oli siis pakattu muovipurkkeihin ja viety pakastimeen. Kun eilen avasin ensimmäisen neljännen koennan näytepurkin, en aluksi nähnyt muuta kuin karvaisia otuksia ja sammakoita. Tämä aiheutti minussa spontaanin hihityshuuto-reaktion, "hyiii, yöks!" -huudoilla ryyditettynä. Mutta ei minua oikeasti edes kamalasti ällöttänyt (jääkaapistani löytyy joskus pelottavampia asioita), vaan ajatus kyseisen näytteen tarkemmasta tonkimisesta oli oikeastaan aika hauska. Ehkä tämä on se juttu, johon biologin koulutus valmistaa...

Ensimmäisestä näytteestä löytyi kaksi metsäsopulia, kolme myyrää (jotka olivat kai peltomyyriä), pari pientä päästäistä (tarkempi lajimääritys oli vähän hankalaa), iso sammakko ja arviolta desin verran peukalonpään kokoisia sammakoita. Selkärankaisten nyppiminen kesti melko pitkään, koska niistä pikkusampeista ei tuntunut tulevan loppua. Päivän toisesta neljännen koennan näytteestä löytyi onneksi vain yksi metsäsopuli ja yksi päästäinen, eikä ainuttakaan sammakkoa.

Yllätyksellisyyttä ei tästä työstä ainakaan vielä ole puuttunut, joten mielenkiinto on pysynyt yllä: melkeinpä jokaisesta näytteestä löytyy jotain jännää ja minulle uutta, kuten vaikka kimalaiskuoriaiset eilisen viimeisestä näytteestä. Saapa nähdä, mitä ensi viikko tuo tullessaan.

Alle kolme kuukautta työttömänä ja kas, minullahan on oman alan töitä!

Paistatellaan hetki tuon edellisen lauseen hehkussa, koska se kuulostaa niin hienolta. Sen jälkeen pureudutaan tarkempiin faktoihin, jotka ovat omiaan vähentämään tilanteen glamouria.

Kyse on vain kuukauden mittaisesta puolipäiväisestä työstä, eli 80 työtunnista. Lisäksi olen työhön "ylikoulutettu", eli tämänkaltaisia hommia teetätetään yleensä perustutkinto-opiskelijoilla. Toisaalta, palkasta ei ole tarvetta valittaa, ja olen ihan tyytyväinen päästessäni tällaisiin hanttihommiin tutkimusapulaisena. Työnantajana on vanha tuttu Oulun yliopiston Biologian laitos.

Olen nyppijä. Käyn läpi maastonäytteitä ja poimin niistä talteen kaikki kovakuoriaiset sekä Lycosidae-heimon hämähäkit (sekä kaikki hämähäkit, jotka muistuttavat niitä riittävästi, en ole järin hyvä heimotason tunnistuksessa, ellei käytössä ole riittävän suurta suurennosta). Näitä käytetään indikaattorilajeina ympäristön tilaa tarkasteltaessa. Hämppeihin ja koppiksiin paremmin perehtyneet ihmiset hoitavat sitten lajitason tunnistamisen.

Vaikka sitä pitäisikin olla onnesta soikeana siitä, että saa oman alan töitä, tässä on pieni varjopuoli. Byrokratia. Työttömänä olen ollut taloudellisesti työmarkkinatuen, asumistuen ja toimeentulotuen varassa. Töitä saatuani minun piti soittaa sekä Työvoimatoimistoon, Sosiaalitoimeen että Kelalle. Kahteen viimeksimainittuun täytyy toimittaa kopio työsopimuksesta. Asumistukeni tarkistetaan, enkä ole varma, ehditäänkö uusi päätös antaa riittävän ajoissa, jotta saisin asumistuen normaalisti syyskuun alussa (eikä asumistuen määrästäkään ole varmuutta). En ole myöskään varma siitä, saanko soviteltua työmarkkinatukea, ja vaikka en saisikaan, en tiedä myöskään työmarkkinatuen seuraavaa maksupäivää. Se on kuitenkin melko varmaa, että edellisellä työmarkkinatuella en pärjää palkkapäivään saakka, joka on syyskuun viimeinen päivä.

Syyskuulta saan vielä toimeentulotukea, lokakuu on sitten tarkoitus elää palkalla. Toimeentulotukeen liittyy kuitenkin sellainen juju, että tämän palkkakuukaudenkin ajan minun tulee elää minimitoimeentulon budjetilla, eli lokakuussa käytettävissäni olevista varoista vähennetään minimitoimeentulon mukaiset hyväksyttävät tulot, ja mahdollinen ylijäämä otetaan huomioon käytettävissäni olevina varoina, kun haen toimeentulotukea marraskuulle. On tässä sen verran joustoa, että 20 % ansiotuloista (mutta kuitenkin enintään 150 euroa) jätetään huomioimatta toimeentulotukea laskettaessa. Työssäkäynnistä huolimatta kuukausibudjettini levenee siis vain 150 eurolla. Tämä ei suoraan sanottuna juurikaan kannusta tekemään pätkätöitä, etenkin kun työssäkäynnistä saattaa aiheutua sellaisia kustannuksia, joilta välttyisi, jos ei poistuisi kotoaan (esim. työpaikkaruokailu, työmatkat — onneksi voin ottaa omat eväät, ja yliopisto on tien toisella puolella). Pätkätyöt kannattavat todella vain, jos niistä saatava työkokemus on vaivan arvoista.

Pyrin ajattelemaan enemmän CV:ni kaunistumista ja vähemmän paperisotaa. Haluan uskoa, että tuolla työkokemuksella on tulevaisuudessa jotain väliä.

Ei se ole vieläkään oikein iskostunut tajuntaan, että opiskeluni ovat ohi. Ei edes siinä vaiheessa, kun toissapäivänä kävin hakemassa tutkintotodistukseni Luonnontieteellisen tiedekunnan kansliasta. WebOodistakin olen tutkintomerkintää ihmetellyt, mutta siltikin tämä epätodellinen olotila vain jatkuu. Ensi viikolla pidän maisterijuhlat ystäville ja sukulaisille, josko viimeistään siinä vaiheessa käsittäisin nykytilanteen.

Mitä nyt aion tehdä, sitä on kyselty useammaltakin taholta. Sen kun tietäisin. Ajokortittomuus on aika suuri miinus tämän alan työmarkkinoilla, joten seuraavaksi taidan kuluttaa autokoulun penkkiä. Siis heti kun saan säästettyä korttiin vaadittavat rahat. Saa nähdä, kauanko siihen menee, etenkin jos en pääse minkäänmuotoisiin töihin. Tosin sehän on ollut lentävänä lauseena kiltahuoneellamme, että kyllä biologeille töitä löytyy, Hesburgerin kassalle pääsee aina.

Aion poistaa Biologiblogin Blogilistalta tässä lähiaikoina; tarkempi selostus aiheesta Falmawenissa.

Biologiblogin Atom-syöte
Biologiblogin RSS-syöte

Enpä ehtinyt tässä opiskelujen loppusuoralla enää paljoa kirjoitella, sen verran tiiviistä tahtia tuli työskenneltyä.

Päätin lopulta keskittyä tenttiinlukuun ja hoitaa toisen harjoitusaineen vasta tentin jälkeen. Eikä se lukeminenkaan järin tehokasta aluksi ollut, mutta vauhti kasvoi vähitellen. Kahtena viimeisenä tenttiä edeltäneenä päivänä luin 200 sivun päivävauhtia.

Tentti oli siis tiistaina. Ei tee järin hyvää tenttijännityksen kannalta, kun ennen tentin alkua tajuaa, että jos tentti ei mene läpi, niin haaveet maisteroitumisesta enenn kandin tutkinnon suorittamista saa unohtaa. Ja kyllä vähän kylmäsi, kun näin ne tenttikysymykset: semelparian ja iteroparian vertailu, allokaatiokustannusten (eli trade-offin) vaikutukset kelpoisuuden osatekijöiden evoluutioon, eliöyhteisöjen tunnistaminen, rajaaminen ja spatiaalinen vaihtelu sekä populaatioiden ekstinktiota aiheuttavat tekijät. Aikaa neljä tuntia. Tuli sellainen olo, että kyllä minä kaikista asioista osaan sanoa vähintään jotain, mutta etenkin aluksi tuntui, että se jotain on hyvin, hyvin vähän. Tekstiä tuli sitten kuitenkin yhteensä yli seitsemän sivua, joten olin hieman luottavaisempi osaamiseni suhteen, mutten kuitenkaan täysin varma. Ja enhän minä tälläkään kertaa kuluttanut kuin reilut kaksi tuntia tentin tekemiseen.

Tentti tarkastettiin nopeasti, arvosana oli WebOodissa jo keskiviikkona. Tuijotin sitä nelosta hyvin pitkään ja epäilin vahvasti, että jossain on jokin virhe. Mutta kai minulla on sitten hyvin harhainen käsitys siitä, minkä tasoisilla vastauksilla tentti menee häthätää läpi ja minkä tasoiset vastaukset ovat jo hyviä.

Aineen kirjoittamiselle jäi aikaa keskiviikko ja torstai. Vaikka kuinka luulisi, että olisin jo oppinut läksyni, enkä vitkuttelisi kiireellisten töiden kanssa siihen viime tippaan saakka, kun ei siitä tule muuta kuin kamala stressi, niin enpä kuitenkaan aloittanut aineen työstämistä ennen kuin keskiviikkoiltana. Olin aiemmin etsinyt muutamia artikkeleita lepakoiden kaikuluotauksesta, mutta päätinkin sitten vaihtaa aihetta ja kirjoittaa sympatrisesti esiintyvistä kryptisistä Pipistrellus-lepakoista. Kaivelin niistä materiaalia aikani ja tein muistiinpanoja torstaiaamuun saakka. Muutaman tunnin "yöunien" jälkeen tämä aihe ei sitten enää vaikuttanutkaan hyvältä, koska minusta tuntui, etten saa siitä kymmentä sivua kirjoitettua. Päätin siis palata takaisin kaikuluotauksen pariin, ja aloin lukea sitä aihetta käsitteleviä artikkeleita ja tehdä niistä muistiinpanoja. Tähän kului ehkä pari-kolme tuntia, jona aikana tulin lopulta siihen tulokseen, ettei se kaikuluotauskaan ole hyvä aihe, koska en edelleenkään keksinyt kunnollista näkökulmaa.

Kello oli seitsemän paikkeilla torstai-iltana, kun totesin, että nyt on yksinkertaiesti pakko aloittaa se kirjoittaminen ja valita sellainen aihe, josta tekstiä saa helposti aikaiseksi. Niinpä päätin lopulta kirjoittaa aineen siitä samasta aiheesta, josta olin esitysharjoitteluesitykseni pitänyt, eli lepakoiden fylogeniasta — vaikka olin vannonut, etten enää koske aiheeseen pitkällä tikullakaan, koska siinä ei ole kunnollista konsensusta. Helpoin siitä oli kuitenkin alkaa ainetta työstämään, koska esitys ja sitä varten keräämäni materiaali sekä muistiinpanot olivat edelleen tallessa. Hieman aihetta piti laajentaa, joten otin lepakoiden evoluutionkin mukaan. 13 tunnin naputtelun jälkeen, eli perjantaiaamuna kahdeksan aikoihin aine oli palautuskunnossa. Eihän siinä vaiheessa nyt sitten nukkumaan enää kannata mennä, joten lähdin suoraan yliopistolle ainetta palauttamaan.

Samalla reissulla tuli sitten hoidettua muitakin asioita, kuten palautettua laitoksen avaimet sekä kulkulätkä ja haettua gradun tarkastusversiot sekä arvostelulomake parempaan talteen. Poikkesin myös toimistolla ilmoittamassa muutamista WebOodista puuttuvista suoritusmerkinnöistä, eli esitysharjoittelusta sekä siitä ensimmäisestä lopputenttikirjasta (eli Evolutionista). Samalla reissulla sain kuulla, että minun pitää toimittaa graduni nimen englanninnos toimistolle, koska kaikki saavat automaattisesti myös englanninkielisen todistuksen. Olin luullut, että sen saa vain jos sitä erikseen pyytää, enkä ollut pyytänyt, joten en ollut myöskään reagoinut postituslistalle tulleeseen sähköpostiin, jossa asiasta ilmoitettiin. Mutta äkkiähän tuon nimen sitten käänsi: The host choice of the deer ked (Lipoptena cervi): visual stimuli in host recognition.

WebOodista puuttuu enää tuon toisen harjoitusaineen suoritusmerkintä. Tutkintoni laajuudeksi tulee 168,5 opintoviikkoa. Todistuspaperit saa hakea tiedekunnan toimistosta kesäkuun 18. päivä. Minusta siis todellakin tulee maisteri. Tuntuu hieman oudolta, ehkä en ole vieläkään täysin käsittänyt, että viiden vuoden opiskelurupeama oli sitten tässä. Ei enää dead lineja, ei tenttejä, ei aineita. Kaikki on suoritettu.

Mitäpä tässä sitten, pitää kai alkaa suunnitella valmistujaiskemuja sukulaisille ja ystäville. Niin, ja käydä maanantaina ilmoittautumassa Työvoimatoimistoon. Työllistymisen saralla ei ole vielä tärpännyt, siitä viimeksi hakemastani paikastakin ilmoitettiin eilen, etten tullut valituksi.

Biologiblogin kohtaloa en ole vielä päättänyt. Opiskelublogi ei enää valmistumisen jälkeen voi toteuttaa tehtäväänsä, enkä myöskään taida enää olla pelkkä biologinplanttu, vaan ihan oikea biologi. Täytyypä miettiä.

Ai niin! Melkein unohdin, että minun piti jakaa pieni linkkivinkki. NatureIT - Livekamerat. Lepakoiden päiväpiilossa näkyi eilen elämää ja tänäänkin on näköjään ainakinyksi asukas kotona. Naakanpesässä puolestaan on kaksi kovaa vauhtia kasvavaa poikasta.

Esitysharjoittelut ovat sitten osaltani ohi, kävin tänään seuraamassa kahdeksannen esityksen sekä hoitamassa opponoinnin. Hieman se opponenttina toimiminen jännitti, kun pelkäsin, etten keksi mitään kunnollista sanottavaa tai kysyttävää. Kyllähän niitä kysymyksiä sitten onneksi syntyi ja keskusteluakin saatiin aikaiseksi.

Harjoitusaineeni on hyväksytty. Toisen aineen kirjoitan varmaankin lepakoiden kaikuluotauksesta. En tosin ole vielä tarkempaa rakennetta oikein miettinyt, mutta kaipa se siitä muotoutuu kun lukee vähän artikkeleita. Aine olisi ehdottoman pakko jättää luettavaksi viimeistään ensi viikon perjantaina. Olen tässä yrittänyt laskeskella, ehtisinkö kirjoittaa aineen vasta ensi viikolla, keskiviikon ja torstain aikana. Nyt ei enää kamalasti viitsisi nimittäin nipistää tenttiinluvusta aikaa aineen parissa painimiseen - jäljellä on enää viisi kokonaista päivää ennen Ecologyn tenttiä, ja tietenkin tämä ilta.

Ennen tenttikirjan pariin palaamista on kuitenkin laadittava työhakemus. Se pitäisi jättää viimeistään huomenna, onneksi sentään sähköpostilla.

Tiukalle menee.

Suomen uhanalaisia nisäkkäitä käsittelevä harjoitusaine muotoutui loppujen lopuksi aika nopeasti, suurin osa tekstistä syntyi yhden päivän aikana. Palautin aineen tänään, mutta en ole vieläkään keksinyt toiselle aineelle sellaista aihetta, johon olisi helppo tarttua. Kiltahuoneella höpistessä ilmaan heiteltiin kyllä vaikka mitä ehdotuksia, muun muassa yksi tämän ensimmäisen aineen nimen väärinkuulemisesta syntynyt, eli "Suomen maanalaiset nisäkkäät".

Ecologyn lukeminen ei oikein ota onnistuakseen sekään. Olen lueskellut ekologian perusteet -kurssin luentomuistiinpanoja läpi, ja minusta tuntuu, etten ymmärrä edes niistä juuri mitään. Pitäisi nyt yrittää kerätä keskittymiskyvyn rippeet ja ryhdistäytyä tämän lukemisen suhteen.

Yhtä työpaikkaakin pitäisi hakea, työhakemuksen rustaamiseen ei ole enää monta päivää aikaa. Onneksi ansioluettelo on jo kutakuinkin kunnossa.

Keskiviikkona on sitten vuorossa esitysharjoittelun opponointi. Sain esityksen tiivistelmineen luettavaksi tänään. Onneksi aihe on entuudestaan melko tuttu, eli minkki tulokaslajina Suomessa ja minkin vaikutukset Saaristomeren saaristossa. Riistaeläinkurssillahan tuon aiheen parissa tuli tahkottua itse, tosin silloin oli supikoirakin mukana.

Kas, kurkkasin juuri WebOodiin, ja opintoviikkomäärä oli kasvanut roimasti, eli se on nyt 159,5 ov. Sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa, eli sitä, että gradusta on vihdoin tullut suoritusmerkintä. Tänään oli ollut laitosneuvoston kokous, jossa graduni oli hyväksytty (minä kun luulin, että hyväksyvät sen vasta 29. päivä pidettävässä kokouksessa), ja arvosana on siis C. Ja tietty se kypsyysnäytekin oli hyväksytty — se vähän kyllä jännitti, mutta ilmeisesti turhaan.